EVE:hurma

From Sanat

Etusivutunnus madallettuna.jpg

hurma

Vastineet ja kantasuomen rekonstruktio

Kantasuomen *hurma

  • suomen hurma
  • karjalan hurmata←
  • vepsän '
  • vatjan '
  • viron urm
  • eteläviron '
  • liivin ūrma

Levikki ja merkitykset

vanha kirjasuomihurma
vanha kirjasuomi(hurmata)
suomihurma
suomi(hurme)
karjalahurmata
karjala(hurmeh)
liiviūrma
liivi(ūrmatō)
Suomen yleiskielessä tenhoa, huumaa ja ihastusta merkitsevä hurma on murteissa harvinainen ja varmaankin osaksi kirjallista perua. Samakantainen verbi hurmata kuitenkin esiintyy etenkin Satakunnan, Pohjanmaan ja Kainuun murteissa, missä sen merkitys on yleensä 'saattaa pyörryksiin tai tainnoksiin'; sama verbi on tavattu myös karjalan kielestä 1800-luvulla. Merkityksessä 'mennä tokkuraan, horroksiin' esiintyy karjalassa verbijohdos hurmehtuo ja liivissä ūrmatõ. Edellä mainituilla suomen murrealueilla käytetään myös olotilan ilmauksia hurmaannuksissa, hurmooksissa, hurmiossa ym. merkityksessä 'pökerryksissä, tokkurassa, tainnoksissa', joskus myös 'hurmio- tai raivotilassa'. Inkeroismurteissa hurmahenki on 'alituiseen kiukutteleva ihminen'.

1700-luvun kirjallisuudessa esiintyy suomen hurma-sanalle pyörryksissä olemisen ohella merkitys 'ajatuskyky, taju' ja hurmeet-johdokselle 'aistimet'.

Suomen itämurteiden johdos hurme, vienankarjalan hurmeh esiintyy lähinnä loitsurunoudessa veren merkityksessä. Virosta on 1800-luvulla kirjattu suomen hurma-sanaa vastaava urm (gen. urma) merkityksessä 'veri, verihaava'; nykykielessä se tunnetaan lähinnä saarten murteissa kirosanana sekä kasvinnimessä vereurmarohi 'keltamo'. Liivin kielessä ūrma 'pyörre, virta’ on esiintynyt etenkin ilmauksissa vie’r ūrma 'verivirta, verinaarmu(?)' ja vie’d ūrma 'vesivirta'. Myös suomen hurma-sanan mainitaan Lönnrotin sanakirjassa (1874) merkitsevän nesteen voimakasta virtausta.

Alkuperä

Hurma-sanueelle ei tunneta varmoja vastineita itämerensuomen ulkopuolelta, vaikkakin viron ja liivin sanojen äänteelliseksi vastineeksi voisi sopia ersän орма 'sairaus, vaiva, murhe' (johdoksia esim. ормаза 'hullu, raivotautinen'). Näiden kuuluessa yhteen täytyisi kuitenkin selittää suomen ja karjalan sanojen alku-h epäsäännöllisesti lisätyksi tai jopa pitää h-alkuisia sanoja kokonaan eri alkuperää olevina. Lisäksi toisen mordvalaiskielen mokšan sanavastineessa urma 'sairaus' on ensitavun vokaali epäsäännöllinen ersänkin sanaan nähden.

Mahdollisesti hurma onkin alkuaan ääntä jäljittelevän hurista-sanueen pohjalta muodostettu johdos, merkityksenään 'hurina, kohina', joka on siirtynyt merkitsemään kohisevaa ääntä aiheuttavia nopealiikkeisiä toimintoja (samaan tapaan kuin esimerkiksi hulinahulista ja tohinatohista), erityisesti veden virtausta (huomattakoon, että vepsässä ja lyydissä verbi huraita viittaa veden solinaan). Meidän päiviimme asti virossa ja liivissä säilyneen ilmauksen *veren hurma 'veren vuoto, virtaus' pohjalta on voitu muodostaa runollinen vuotavaan vereen viittaava johdos *hurmeh.

Jos hurma on kantasuomessa merkinnyt myös pyörrettä kuten liivissä, voi tältä pohjalta ymmärtää myös johdoksen hurmata merkityksen 'pyörryttää, pökerryttää'. Vaikutusta tämän merkityksen kehitykseen on voinut olla myös äänteellisesti läheisillä huima- ja huuma-sanueilla. Tenhoamisen ja ihastuttamisen merkitys näyttää kehittyneen suomessa tästä: ihastuminen sekoittaa pään. Hurmata-verbistä muodostettu takaperoisjohdos hurma on sitten yleistynyt suomen kirjakielessä, ja 1900-luvun alun kielenuudistuksessa molemmat sanat on lainattu kirjakielisissä merkityksissä myös viroon muodossa hurm ja hurmata.