soimata

Vastineet ja kantasuomen rekonstruktio

suomen soimata
karjalan soimata
vepsän '
vatjan sõimata
viron sõimama
eteläviron sõimama
liivin suoimõ

Levikki ja merkitykset

Verbillä soimata ei ole vastineita inkeroisessa, lyydissä eikä vepsässä. Muualla itämerensuomessa sen vastineet merkitsevät 'moittia syyttäen, haukkua, sättiä'. Verbin mahdollinen kantasana on suomen ja karjalan soima 'moite, soimaus', vatjan sõima 'haukkumanimi, lisänimi'.

Suomen lounaismurteissa ja vanhassa kirjakielessä soimata tarkoittaa myös 'huokua, uhota (kylmää, lämpöä tai kosteutta)', ja Lönnrot mainitsee sanakirjassansa sen mahdollisen kantasanan, substantiivin soima 'höyry, huuru, usva'. Nämä sanat ovat eri alkuperää kuin tavallisempi soimata 'moittia'.

Alkuperä

Verbi soimata 'moittia' on voitu johtaa substantiivista soima 'moite' ja tämä puolestaan verbistä soida. Tällä on toki aika erilainen perusmerkitys, mutta yhteyttä tukee se, että johdoksen soittaa vatjan vastine sõittaa ja viron johdos sõidelda merkitsevät myös moittimista ja riitelemistä; suomessakin suunsoitto on lähinnä 'riidan haastamista'. Johdoksella soima on mahdollisia tarkkoja vastineita obinugrilais- ja samojedikielissä, mm. nganasanin sojmü ja Tazin selkupin sümi̮ 'ääni'.

Verbi soimata 'huokua, uhota' taas on varmasti johdos substantiivista soima 'höyry, huuru, usva', joka taas on saatu kantaskandinaavin sanasta *swaimaz, jonka jatkajana on ruotsin murteitten sväim 'höyry, huuru'. Ruotsin sanan yhteyteen kuuluu merkitykseltään siitä huomattavasti poikkeavia sanoja skandinaavisissa kielissä, kuten muinaisskandinaavin sveim 'meteli, hyörinä' ja norjan sveim 'maleksiminen; levottomuus'. Niinpä on ajateltu, että itämerensuomen soimata 'moittia' ja soima 'moite' voisivat myös jotenkin lainauksen kautta liittyä tähän skandinaaviseen sanueeseen. Merkitysten eroavaisuus tekee kuitenkin tämän selityksen epätodennäköiseksi.