Etymologiadata:imsm:isek

*isek

Vastineet:

Suomi: itse
Karjala: itše
Vepsä: iče
Vatja: ize
Pohjoisviro: ise
Eteläviro: esiq
Liivi: ī’ž

mksm. *isek < kksm. *icek < vksm. *ićǝ-k (P.K.)

SSA:n sana-artikkeli

itse (Agr; yl.) ’selbst’, itsekäs (Varelius 1847), itsellinen; itsenäinen (Lönnr 1836; aik. murt. itsanainen, JuslP ihtanainen), itsenäisyys (Kilpinen 1847), murt. itsetön ’tajuton’
~ ink itse | ka itše ’itse; vaikka; ja’, itšelline ’muista riippumaton, itsenäinen’, itšetöin ’isännätön (esim. hevonen); ymmärtämätön, voimaton (esim. lapsi), vaivainen, pyörtynyt, tiedoton, tolkuton; orpo; rikkinäinen’, ittšenäine ’yksityinen; muista riippumaton, itsenäinen’ | ly itše, ittše- | ve itše ’itse; oma’, itšhīńe ’sukulainen; jolla sukulaispiiri on pieni (P); kaatumatauti (E)’ | va ize, izze, (Kukk) ittse, ittsä ’itse’ | vi ise, E esiʾ ’itse; oma; eri, erittäin; sitä paitsi’, isegi ’jopa, vieläpä, -kin, -kaan, -kään’ | li īʾž ’itse’, ižeńtš ’oma’ (sm > lpN iccâlâssii, iccâlis ’itsestään’)

= lp jieš, In jieč ’itse’ | mdE eś, äś, M eś ’itse; oma’, E eś orma ’kaatumatauti, kouristus’ | tšer əš-, š-, iš-:, L əške, ške, I ške, iške ’itse; oma’ | votj at́śim, -id, -iz, at́śi̮m, -i̮d, -i̮z ’minä, sinä, hän itse’ jne. | syrj at́śi̮m, -i̮d, -i̮z id. | vog is: P is ’ihmisen varjo; elävän t. kuolleen ihmisen läpinäkyvä, harhaileva »henki»’, E īsəj-kōrəw, I is-k˳ar, L is-kor, P is-χor ’haamu; elävän ihmisen varjosielu, joka tavallisesti on hänen ruumiissaan; henki’ (kor jne. ’kuva, hahmo’), L jiw-is ’puun varjo’ | ostjE is, ĭs, P ĭs ’sielu, henki, elämä’, E P is-χŏr, ĭs-χŏr ’haamu; kuvahainen; varjo, varjokuva’ | ? unk iz, íz, ísz, isz ’kuolio, syöpä; paha ientauti, sammastauti pikkulapsilla; sielullinen pakottava syy, todennäköisesti vahingollinen’.

Sanan alkuperäinen merkitys todennäköisesti ’varjo’, josta ’varjosielu, sielu’; pron.-merkitys myöhäisempi, samaten kuin esim. sanoilla m-int ātmā ja hepr nefeš ’sielu; itse’. Sm itsetön ’tajuton’, ve itšhīńe ja md eś orma ’kaatumatauti’ sisältävät muiston vanhasta merkityksestä: alkukantaisen käsityksen mukaan ihminen tämän taudin kohdatessa menettää sielunsa. Unk taholla on oletettu kehitystä ’varjosielu’ > ’(kuoleman jälkeen) pelottava haamu’ > ’sairautta aiheuttava henki’ > ’sairaus’.

Lähdekirjallisuus:

Moller 1756 Beskr 150 (sm ~ vi lp)
Sjögren 1821 GS 1 30 (+ tšer votj syrj)
Sjögren 1832 MP 6 161 (+ ka)
Hunfalvy 1856 MNyszet 2 326 (+ md)
O. Donner 1879 Verwandtschaft 105 (+ ve va li)
Paasonen 1909 SUSA 26:4 6–10 (+ vog ostj ? unk)
SKES 1955 110–11 (ei unk)
FUV 1955 16
TESz 2 1970 251
MSzFE 1971 328–29
Häkkinen 1987 ES 67
UEW 1988 79

[itse Álgu-tietokannassa]

SSA:n jälkeen kannatetut etymologiat

Uralilainen
Lähde, s.	M	S	L	Väite	Argumentit
Sjögren 1821: 62–63				= ma шке- 'itse; eri, omanlaisensa', ko udm ач-: ась- 'itse'
Paasonen 1909 SUSA: 6–10		+		= saaP ieš, Ki ӣджь, ers mkš эсь 'itse', ma, pe, ?unk íz ~ ísz 'kuolio, syöpä', mns(P) is (E) īs- 'varjo; varjosielu', haP ĭs, E is 'sielu, henki, elämä'	todnäk. merkityksenkehitys 'varjo' > (jo ksgr) 'varjosielu, tajunta' > 'itse', (esi)unkarissa 'varjosielu' > 'kummitus' > 'taudinaiheuttajahenki' > 'tauti'; sielu on samastettu tajuntaan, joten tajunnan menettäminen on tulkittu sielun irtautumiseksi
Harva 1948: 249–50		+		Puolesta	sm itse on 'hahmo'-merkityksen (< 'varjo') välityksellä erikoistunut tarkoittamaan 'tajuntaa, järkeä', vrt. itsetön lapsi, se män ihettömäks; pohjalla on ajatus, että esim. unessa ihmisestä irtaantuva liikkuva hahmo edustaa tajuavaa minää eli itseä
SKES 1955: s.v. itse				Tarkennus: = saaE jïjtje, U jiihtja, L ietj, P ieš, I jieč, Ko jiõčč, Ki ӣджь, T jiǯǯ 'itse', md ma pe ?unk, mnsP is, P I L is-, E īsəj- 'varjo; varjosielu; haamu', ha
TESz 1970: s.v. íz3		+		Puolesta (= saa md ma pe unk mns ha) < ksgr *iće ~ *iśe
EWUng 1993: s.v. íz3	+			Puolesta (= saa md ma pe unk mns ha)	unk -sz > -z [ks. paralleeleja]
Ikola 1995 Sj: 26		+		Puolesta	aiempi merkitys selittää possessiivisuffiksihakuisuuden: 'varjoni, sieluni' = 'minä itse'
Rédei 1999 FUF: 45			+	Puolesta	sgr → jukag eʒie ~ iʒie 'itse', eʒi 'eloisa, elävä', E eiʒi 'šamaanin henki; piru'
Rédei 2000 NyK: 134–5	+			Puolesta	odotuksenvastainen pe a- tarttunut pronominiparadigman suppletiivisesta vartalosta ko udm ас- 'itse'- < a- 'se' + si̮ 'se, hän'
NES 2004: s.v. itse		+		Puolesta	merkityksenmuutoksen taustana uskomus ihmisen sielun asumisesta hänen varjossaan, jolloin varjo on edustanut ihmisen henkistä minää
Kallio 2007 SUST: 238	+			Puolesta	ksm c saattoi usein sporadisesti pidentyä cc:ksi
EWTsch 2013: s.v. ške	+			Puolesta (= saa md ma pe ?unk mns ha)	ma < kma *is-ke, jonka pronomininjohdin -ke veti painon itseensä ja aikaansai vokaalinkadon useissa ma murteissa
UED 2020: s.v. ić(ć)V..	x			Tarkennus: (= saa (< ksaa *jieće̮), md (< kmd eś), ?ma (< kma ĭške), pe (< kpe ać-), unk, mns (< kmns is ~ *isǟ ~ *īsī), ha (< kha īs) < kur (j)ić(ć)V / *äć(ć)V / *ećV	pe vastineet viittaavat kur ä-hän, muut muihin etuvokaaleihin, saaEt–U vokaali epäsäännöllinen; ims -s- -c-n heikko aste, imsP ja pe ja ehkä md vastineet viittaavat kur geminaattaan, muut yksittäis-ć-hen; äänteelliset epäsäännöllisyydet voivat ugr kielissä selittyä tabulla, muissa kieliopillistumisella; ma vastine sopii, jos -ke on johdin, ensitavun vokaalinkadon selittää sanan taajakäyttöisyys; [paralleeli unk merkityksenkehitykselle]

EVE:n sana-artikkeli

EVE:itse

Keskustelu

Pidättekö mahdollisena Rédein (vrt. tutkimushistoriataulukko yllä) selitystä permin a-alkuisuudesta tarttumana toislähtöisestä suppletiivisesta muodosta? Voisiko tällöin koko uralilaisen sanueen selittää *i-alkuiseksi? Eteläviron e- on toki outo, mutta mahdollisesti selittyy jotenkin asemasta *c:n edellä samoin kuin sanassa esä < *icä, vaikka esä kirjakielessä esiintyykin vasta vuosisatoja myöhemmin kuin esiq. --Sjunttila (keskustelu) 28. huhtikuuta 2023 kello 00.53 (EEST)

a-:lle kuulostaa ihan mahdolliselta selitykseltä, mutta sitten pitäisi vielä kai selittää miksi ć eikä lähes kaikkien vastineiden nojalla odottama ś (näkyy olevankin murteissa). UEW:n rekonstruoima variantti *ć:llä ei oikeastaan vielä auta, tästäkin odottaisi kai pikemmin (d)ź.

Minulle tämä herättää epäilyksen, onko taustalla mm. komin eta(ja) 'tämä' -pronominin t-aines (josta en kyllä heti tiedä onko uudehko sanaliitto *e- + *ta, vai vastaisiko suomen että-asua), siis ać- < a-t-s-, jossa lopulta mikään ei olisi peräisin itse-sanueesta. Liudennus syntyy yhtymään *t + *s normaalisti. Uudemmissa morfologisissa asemissa se on tosin yleensä jäänyt nykykielissä geminaataksi ćć, ja pronominissa 'tänne' on parissa udmurtin murteessa säilynytkin asu ts: tatsy ~ taććy, joten ei tämäkään mikään läpihuutoidea ole.

*i-alkuisuutta toisaalta haittaavat muutkin vastineet kuin permin, selvimmin mansi jossa *i on lähes aina < kur. *e, jolla perusteella olen epäillyt tätä tapauksiksi jossa ims. *i- < *je-. --J. Pystynen (lähetä viesti) 28. huhtikuuta 2023 kello 02.30 (EEST)

Eikös koko komissa ja udmurtissa ole samanlainen paradigma, ać- yksikön ja aś- monikon possessiivisuffiksien edellä? Näistä pitäisi kai olettaa toisen syntyneen toisesta, mutta kumpi on ensisijainen? --Sjunttila (keskustelu) 28. huhtikuuta 2023 kello 23.39 (EEST)

Saamen vastinehan on myös vokaaliltaan outo: kantasaamen *jieće̮- < esikantasaamen *äći-. Eivätkä sitä paitsi obinugrinkaan muodot näytä viittavan *i-alkuiseen kantamuotoon (säännöllinen kehitys on ural. *i > kantahantin ja kantamansin *ä). --Ante Aikio (keskustelu) 29. huhtikuuta 2023 kello 23.22 (EEST)

Itämerensuomessa voinee primaaria muotoa edustaa suomen keski- ja pohjoispohjalaismurteista kirjattu ihti (SMS), josta muodostettuja yhdyssanoja tunnetaan hieman laajemmaltikin. --Sjunttila (keskustelu) 1. toukokuuta 2023 kello 18.06 (EEST)

Ei näytä minusta miltään vanhalta *e-vartalolta, vaan Himangan tiedon ihtik_kuki nojalla *ik-päätteisiin adverbeihin sopeutuneelta uudismuodosteelta. --J. Pystynen (lähetä viesti) 1. toukokuuta 2023 kello 18.49 (EEST)

Noissa yhdyssanoissa (ihtipäinen ym.) ei kuitenkaan näy merkkiä *-k:sta. Myös pohjoisviron murteissa isi on tavallinen. Siitä on tietenkin mahdoton sanoa, palautuuko se *ik- vai *i-päätteiseen asuun. --Sjunttila (keskustelu) 1. toukokuuta 2023 kello 19.23 (EEST)

Turun käsikirjassa (n. 1630) on itz (on henes itz teman eddest andnut...). Sitä kai yleensä pidetään suomalaisperäisyytenä, mutta se voi olla myös < *icci virossa. Etelävirossa on variantti esś, joka saattaa perustua vanhaan *k-ttomaan asuun, vaikka voi olla lyhenemänkin tulosta.

Setosta EMS antaa muitten ohessa muodon ?eids. Jos sen affrikaattaedustus on aito, se voi edustaa sulaumaa *icci + *esi(k) tai jopa yhdysmuotoa *esik-icci. Võron murrealueelta on muitakin ei-alkuisia muotoja (eisś, `eisiq), eikä siellä ole depalatalisaatiosyntyisiä diftongeita. Leivusta on sekä (j)eži että jiži, mikä osoittaa, että i- on etelävirossakin alkuperäinen eikä pohjoisvirolaisuus. --Sjunttila (keskustelu) 5. toukokuuta 2023 kello 14.56 (EEST)

ihtiriekko

Ehkä ei niin olennaista itse-sanan kannalta, mutta ei ole mitenkään itsestään selvää, että ihtiriekko 'metsässä huutava surmatun tai kastamatta kuolleen lapsen henki' kuuluu tähän yhteyteen. Haavio (Sananjalka 1966) on kiinnittänyt huomiota sanan suureen muotovariaatioon (jihti-, ihki-, ilkiriekko, lehtikelikko ym.) ja päätynyt esittämään, että nämä olisivat väännöksiä germaanisesta/skandinaavisesta lainasta, vrt. kgerm. *wehtiz > ruotsin murt. vit(t)her, fäärin vættur 'haltia' ym. (loppuosa taas yhteydessä vastaavanlaista uskomusolentoa merkitsevään sanaan liekkiö). Toisaalta Kalevi Koukkunen on Virittäjän SSA-arvostelussa (1993: 286) ihtiriekon kurittomasta lapsesta käytettynä yhdistänyt alkuosaltaan sanaan ihta mm. 'vapaus, kiire', Agr. ihdhoijlam- 'valloillamme' ja loppuosan verbiin riekata 'riehua, teutaroida'. Muistelen, että Johanna Laakso olisi jossain (netissä?) myös tästä kirjoittanut, mutta en nyt pikaiseltaan sellaista löydä. --Juha Kuokkala (keskustelu) 7. toukokuuta 2023 kello 01.36 (EEST)