itse

Vastineet ja kantasuomen rekonstruktio

Kantasuomen *isek

suomen itse
karjalan itše
vepsän iče
vatjan ize
viron ise
eteläviron esiq
liivin ī’ž

Levikki ja merkitykset

vanha kirjasuomi · suomi · karjala · vatja · viro · eteläviro · liivi

Itse vastineineen koko itämerensuomessa on indefiniittipronomini, joka painottaa pääsanaansa taikka korostaa sen erillisyyttä tai vastakohtaisuutta muihin nähden, omatoimisuutta tai omatekoisuutta, erityisyyttä tai tärkeyttä. Kiertoilmauksena itse-sanaa on käytetty ainakin talon isännästä, paholaisesta ja karhusta.

Pohjoisessa itämerensuomessa itse-sanan possessiivisuffiksilla varustettuja taivutusmuotoja (itseäni jne.) käytetään myös refleksiivipronominina. Suomenlahden eteläpuolella tässä käytössä ovat hän-sanan taivutusmuodot.

Näiden päätehtävien ohessa on itse-sanalla Suomenlahden pohjoispuolella monenlaisia, murteesta toiseen vaihtelevia funktioita. Osassa suomen lounaismurteita itse on taipumattomana attribuuttina merkityksessä 'oma', hämäläismurteissa 'erikseen'. Läntisistä savolaismurteista itse on tavattu resiprookkisessa merkityksessä (ihtesä 'toisensa' jne.). Etelä- ja aunuksenkarjalassa, lyydissä ja vepsässä itse-sanan genetiiviä possessiivisuffiksilla varustettuna käytetään persoonapronominin genetiivin sijasta (itseni 'minun' jne.). Etelä- ja aunuksenkarjalassa itse esiintyy myös yhtäältä minä-pronominin kiertoilmaisuna ja toisaalta siitä on kehittynyt erillisyyttä tai vastakohtaisuutta ilmaiseva konjunktio 'vaikka, kuitenkin, ja samalla'.

Alkuperä

Itse-sanan vastineina etäsukukielissä pidetään saamen, mordvan, marin ja permin refleksiivipronomineja: esimerkiksi eteläsaamessa 'itse' on jïjtje, pohjoissaamessa ieš, ersässä эсь, mokšassa eś, marissa шке-, komissa ja udmurtissa kummassakin ач-: ась-. Näiden palauttaminen yhteen yhteiseen uralilaiseen kantamuotoon ei kuitenkaan tunnettujen säännöllisten äännesuhteiden pohjalta onnistu.

Itse-pronominin vastineineen katsotaan yleisesti palautuvan aiempaan substantiiviin, joka on alun perin tarkoittanut varjoa: tämä merkitys on säilynyt pohjoismansin vastineella is. Sama mansin sana merkitsee myös elävän ihmisen aineetonta hahmoa ja kuolleen henkeä, ja etelä- ja pohjoishantin vastine is on 'sielu, henki, elämä'. Kun kehosta esimerkiksi unessa irtautuvaa ja itsenäisesti liikkuvaa (uskontotieteilijöiden usein 'varjosieluksi' kutsumaa) tajuntaa tai minuutta on verrattu varjoon, on varjoa merkinnyttä sanaa ryhdytty käyttämään refleksiivipronominina 'itse'. Substantiivi on voinut pronominiksi muuttuessansa muuntua äänteellisesti, mikä saattaa selittää nykykielten vastineiden väliset epäsäännöllisyydet.

Aiempi 'tajunnan' merkitys on säilynyt suomessakin Lönnrotin sanakirjaansa ottamassa ilmauksessa mennä itsettömäksi 'menettää tajuntansa'. Vepsässä kaatumatautia, epilepsiaa merkitsee itšhiine ja ersässä эсь орма 'itsetauti'; nämä viittaavat tajunnan menettämiseen epileptisessä kohtauksessa. Merkitys 'kuolleen henki' taas näkyy suomen yhdyssanassa ihtiriekko 'kastamatta kuolleen tai surmatun lapsen henki, joka huutaa yöllä metsässä'.

Unkarissa itsen vastineena pidetään käytöstä jo pois jäänyttä sanaa íz, joka vanhoista teksteistä tunnetaan yhtäältä syövän tai ientulehduksen merkityksissä, toisaalta 'pirua' vastaavana kirosanana. Näiden käyttötapojen ajatellaan kehittyneen 'pahantahtoisen hengen' merkityksestä.