hän

Vastineet ja kantasuomen rekonstruktio

Kantasuomen *hän

suomen hän
karjalan heän
vepsän hän
vatjan entä←
viron enda←
eteläviron hindä←
liivin eņtš←

Levikki ja merkitykset

vanha kirjasuomi · suomi · karjala · vatja · viro ja eteläviro · liivi

Hän-sanalla on vastineet kaikkialla itämerensuomessa, mutta neljässä hyvin erilaisessa käytössä.

Pohjoisessa itämerensuomessa hän vastineineen (ainakin hän, hään, hen, heen, hien, heän, hiän, häin, joista useimmilla on lisäksi n-tön variantti) on kolmannen persoonan pronomini. Tämän tehtävän jakavat pronominit se ja hän, pääsääntöisesti niin, että hän on käytössä epäsuorassa esityksessä eli toista puhujaa referoitaessa (se oli sitte sanonu sille, että tule hänen [sanojan] mukaansa) tai tämän ajatuksiakin pohdittaessa (kun karhu näki, että hän [karhu] ei enää pakoon pääse, niin se kääntyi ja hyökkäsi). Referoimiseen sisältyy aina epäilemisen ja ironisen suhtautumisen mahdollisuus (hän-pronomini voi myös tuoda esiin, että lause referoi itsestään puhunutta ottamatta tätä aivan tosissaan: *hänellä on nyt niin kovasti kiirettä), ja siksi myös hän on saanut yleisemminkin vähättelevää käyttöä (vanhaan aikaan kana sai hautoo sen aikaa kun hän hauto). Toisaalta hän on myös hellittelevä, koska referoinnin kohteena on usein lapsi tai eläin, joka ei itse osaa pukea ajatuksiansa sanoiksi (sit hää [syntymätön lapsi] aattelki nyt hää tullooki pois täält jo). Neutraali yleispronomini on koko alueella se, mutta suomen lounais-, kaakkois- ja pohjoismurteissa myös hän-pronominia on käytetty yleisemminkin, etenkin sivulauseissa.

Tällä hän-pronominilla on myös etenkin suomen pohjois- ja itämurteissa jotakin substantiivia tai pronominia painottavaa käyttöä (kuka hää nyt jätti harava tuoho! hukka hään ei muuta kun lammaskarjassa kävi). Tällaisesta käytöstä on syntynyt myös suomen yleiskielen täydentävä liite -han ~ -hän.

Suomen lounais- ja pohjoismurteissa hän-sanalla on kahta muutakin käyttöä, vaikkakin vähemmän tavallista. Sanalla on taivutusmuodoissa, usein possessiivisuffiksilla varustettuna, merkitys 'itsensä, itseänsä, itsellensä jne.'. Tällaista murteissa käyttöä on jo vanhassa kirjasuomessa (Autudexi se cutzutan, mitä itzecukin Ihminen hänelläns halaja). Toisaalta hän on myös 'oma(nsa)' (kas kartano piti hänel lakis ja kunta piti hänel lakis). Vain näillä kahdella käytöllä on vastineensa Suomenlahden eteläpuolella.

Suomenlahden eteläpuolisessa itämerensuomessa kolmannen persoonan pronominina on suomen tämä-pronominin vastine. Täällä hän-sanan vastineesta ovat säilyneet vain taivutusmuodot, ja niissä kuuluu usein jäänne näistä kielistä kadonneesta possessiivisuffiksista. Muodot toimivat refleksiivipronominina kuten yllä mainitussa vanhan kirjasuomen esimerkissä eli samaan tapaan kuin suomen itse-sanan possessiivisuffiksilliset taivutusmuodot. Esimerkiksi vatjassa 'itseäni' on entän (< *häntäni) ja 'itseäsi' entäz (< *häntäsi). Virossa genetiivi 'itseni, -si, nsä jne.' on enese (< *hänensäk) ja partitiivi 'itseäni, -si, -nsä jne.' end (< *häntä). Etelävirossa partitiivi on hindä (< *häntähän). Useimmat muut taivutusmuodot ovat syntyneet näiden muotojen myöhemmästä sekoittumisesta. Liivissä myös 'oma(nsa)' on eņtš (< *häntänsäk).

Alkuperä

Hän on ikivanha persoonapronomini, jolla on vastineet kaikissa etäsukukielissä maria ja samojedia lukuun ottamatta. Näitä ovat esimerkiksi pohjoissaamen son, ersän сон, mokšan son, komin сійӧ, udmurtin со, unkarin ő: ön-, pohjoismansin taw ja pohjoishantin luw 'hän'.

Kantauralin sananalkuinen *s- on kantasuomeen tultaessa heikentynyt h-ksi vain hän ja he-sanoissa. Muuten *s > h-muutos on tapahtunut toisen ja kolmannen tavun rajalla, esimerkiksi sanan taivas taivutusmuodoissa taivahan jne. (paljon myöhemmin tämä h on kadonnut suomen yleiskielestä: taivaan). Suomen sanoissa on pääpaino ensimmäisellä ja sivupaino yleensä kolmannella tavulla, mutta pronomineilla on puheessa usein niin vähän painoa, että näiden pronominien alku-s:t ovat heikentyneet samalla tapaa kuin sivupainoa edeltävät s:t.