Etymologiadata:imsm:vinku-
*vinku-
Vastineet:
- Suomi: vinkua
- Karjala: vinkuo
- Vepsä: vinkta
- Vatja: viŋkua
- Pohjoisviro: vinguma
- Eteläviro: vingma
- Liivi: vingõ
mksm. *vinku- (P.K.)
SSA:n sana-artikkeli
vinkua (Agr; yl.) ’kitistä, vikistä, valitella; ulista, ujeltaa, vonkua / jammern, winseln, wimmern; jaulen, heulen’, johd. vinkaista, vingahtaa, vinguttaa, vinku ’vingunta, ininä; sika’, yhd. vinkusiipi (paik. PSatak ja ymp.) ’telkkä’
~ ink viŋkua ’vinkua’ | ka vinkuo ’vinkua, kitistä, valittaa, ujeltaa’, vinkahuttoa ’kirkaista, ulvahtaa; survaista’, vinkuttoa ’vinguttaa’ | ly viŋguda ’vinkua (sika, tuuli, koiranpenikka)’ | ve viŋkta (prs. viŋgub) ’vinkua’, viŋgahtada ’vingahtaa’ | va viŋkua ’vinkua’, viŋkuja ǟli ’kimeä ääni’ | vi vinguda ’vinkua, vonkua’, ving (g. vingu) ’vinkuna, ulina, valitus’, vingutada ’vinguttaa’, vingatada ’vingahtaa’ | li viŋgə (prs. vīŋgəb) ’vinkua; olla äkeissään; olla pahoinvoiva’.
~ ink viŋkua ’vinkua’ | ka vinkuo ’vinkua, kitistä, valittaa, ujeltaa’, vinkahuttoa ’kirkaista, ulvahtaa; survaista’, vinkuttoa ’vinguttaa’ | ly viŋguda ’vinkua (sika, tuuli, koiranpenikka)’ | ve viŋkta (prs. viŋgub) ’vinkua’, viŋgahtada ’vingahtaa’ | va viŋkua ’vinkua’, viŋkuja ǟli ’kimeä ääni’ | vi vinguda ’vinkua, vonkua’, ving (g. vingu) ’vinkuna, ulina, valitus’, vingutada ’vinguttaa’, vingatada ’vingahtaa’ | li viŋgə (prs. vīŋgəb) ’vinkua; olla äkeissään; olla pahoinvoiva’.
Onomat. sanoja; ilm. samaa alkuperää kuin s.v. vinka1, vinka2 mainitut sanat. — Ims > ven murt. víńgat́ ’vinkua’, víńgat́sja ’mankua, kärttää’.
Lähdekirjallisuus:
- Ganander 1787 NFL 3 334 (sm ~ vi)
- Ahlqvist 1856 WotGr 161 (+ va)
- Ahlqvist 1859 Anteckn 112 (+ ve)
- Thomsen 1890 BFB 55 (+ li)
- Kalima 1915 OLR 86 (+ ka; ims > ven murt.)
- SKES 1978 1775 (+ ink ly)