EVE/Käsitteet:Itämerensuomi

From Sanat

Etusivutunnus madallettuna.jpg

Itämerensuomi

Itämerensuomi on uralilaisen kielikunnan haara, johon kuuluvat kaikki kantasuomesta polveutuvat murteet ja niiden pohjalta kehitetyt normikielet. Normikielet ovat nuoria, joten useimpien kahtasataa vuotta vanhempien ja kaikkien viittäsataa vuotta vanhempien itämerensuomen sanojen historiaa tutkitaan ensisijaisesti murrelähteiden ja vasta toissijaisesti kirjoitusten pohjalta. Koska useimmat murteiden väliset rajat olivat loivia, kannattaa vanhinta sanastoa tutkiessa itämerensuomea käsitellä yhtenä suurena kielialueena.

Itämerensuomen murreaineistot kerättiin 19. vuosisadalla ja 20. vuosisadan alkupuoliskolla, joten murresanakirjojen tiedot ja niiden välityksellä myös Suomen vanhimman sanaston etymologisessa verkkosanakirjassa EVE:ssä esitellyt hakusanojen merkitys- ja levikkitiedot vastaavat kielitilannetta vuoden 1900 molemmin puolin (poikkeuksina kreevininvatja ja salatsinliivi, jotka sammuivat jo 19. vuosisadalla). Murteet jakautuivat seuraaviin pääryhmiin:  

  • Suomen länsimurteisiin kuuluvat lounaismurteet, hämäläismurteet ja eteläpohjalaismurteet. Länsisuomen pohjalta ovat kehittyneet myös suomen pohjoismurteet, joihin kuuluvat keski- ja pohjoispohjalaismurteet, Peräpohjan, Länsipohjan ja kveenimurteet.  
  • Suomen itämurteisiin kuuluvat savolaismurteet (ml. Vermlannin metsäsuomalaismurteet) ja kaakkoismurteet (ml. inkerinsuomalaiset murteet).  
  • Inkeroismurteita ovat Ala-Laukaan, Soikkolan, Hevaan ja Oredežin murre.  
  • Karjalan murteita ovat pohjoiskarjala eli vienankarjala, eteläkarjala (ml. Tverin, Tihvinän, Valdain ja Djoržan kielisaarekkeiden karjala) ja aunuksenkarjala eli livvi.  
  • Lyydi jakaantuu pohjoisiin ja eteläisiin murteisiin  
  • Vepsä jakaantuu pohjois-, keski- ja etelävepsään. 
  • Vatja jakaantuu itäisiin ja läntisiin murteisiin sekä Latviassa puhuttuun kreevinin murteeseen.
  • Ns. Kukkosin vatjan asema on kiistanalainen. Sitä on pidetty sekä vatjan että inkeroisen murteena ja viimeksi alkuperältään kummastakin erillisenä murteena. 
  • Myös Viron pohjoisrannikolla Tallinnasta itään puhutun rannikkoviron asema on kiistanalainen. Se saattaa alkuperältään olla pohjoista itämerensuomea.
  • Viron eli pohjoisviron murteita ovat koillismurteet, itämurteet, keskimurteet, länsimurteet ja saarimurteet.
  • Eteläviron murteita ovat Mulkin, Tarton, Võron-Seton (ml. Lutsin kielisaareke Latgalliassa ja Kraasnan settojen kielisaareke) ja Leivun kielisaarekkeen eteläviro. Eteläviroa kutsutaan myös ukalaksi, mutta tarkalleen ottaen ukalaan ei kuulu muista eteläviron kielimuodoista eniten eroava leivu.  
  • Liivin murteita ovat Liivinmaan liivi eli salatsinliivi ja Kuurinmaan liivi Liivinrannassa. 

Petri Kallion näkemyksen mukaan kantasuomi on jakautunut itämerensuomalaisiksi murteiksi oheisen sukupuun kuvaamaan tapaan:

Itämerensuomen kielipuu Petri Kallion mukaan.png

Itämerensuomen murteiden pohjalta kehitetyt normikielet ovat suomi, viro, võro ja liivi.  YSuS esittää itämerensuomen sanojen vastineet näiden normikielten asuissa. Normikielen kriteereinä tässä ovat yhtenäinen normi sekä sitä noudattava laajahko sanakirja ja kirjallinen traditio. (Muissa yhteyksissä sopivat muunlaiset kriteerit.) Normittamishankkeita on monille muillekin kielille (ainakin meä, kveeni, inkeroinen, vienankarjala, Tverin karjala, aunuksenkarjala, lyydi, vepsä, mulkki ja setto), mutta useimmilta puuttuu normikielen sanakirja tai sellaisen tekeminen on kesken. Tarton kielellä on pitkä kirjallinen traditio (vanha kirjaeteläviro), mutta normikielen sanakirjaa ei ole.

Käytämme Etymologisessa verkkosanakirjassa nimitystä itämerensuomen standardikielet eri merkityksessä kuin itämerensuomen normikielet. Standardikielet on Petri Kallio valinnut edustamaan itämerensuomen murteita. Standardikieliä ovat YSuS:n kannalta kielet, jotka edustavat yhtä (tai kahta) nykytietämyksen mukaan myöhäiskantasuomesta sen jakautumisen varhaisvaiheessa eronnutta haaraa ja joista on olemassa tai tekeillä laaja murresanakirja:

  • Suomenlahden pohjoismurteen eli pohjoiskantasuomen länsisuomen haaraa edustaa suomi (Suomen murteiden sanakirja), jonka itämurteet tosin jatkavat muinaiskarjalan haaraa. 
  • Suomenlahden pohjoismurteen muinaiskarjalan haaraa edustaa karjala (Karjalan kielen sanakirja). 
  • Suomenlahden pohjoismurteen muinaisvepsän haaraa edustaa vepsä (Словарь вепсского языка). 
  • Suomenlahden etelämurteen vatjan haaraa edustaa vatja (Vadja keele sõnaraamat). 
  • Suomenlahden etelämurteen viron haaraa edustaa viro (Eesti murrete sõnaraamat). 
  • Riianlahden kantamurretta edustaa liivi (Livisches Wörterbuch). 
  • Sisämaan kantamurretta edustaa eteläviro (Eesti murrete sõnaraamat). 

Sanat esitetään normikielen muodossa, tai sellaisen puuttuessa sanakirjan omassa standardimuodossa, joka karjalasta on vienalainen muoto. Vepsän ja vatjan murresanakirjoissa ei ole standardimuotoja, joten niiden sanat on Petri Kallio itse standardoinut Yhteissuomalaiseen sanastoon.

Vaikka eteläviron haara on eronnut kantasuomesta ensimmäisenä, siitä ei ole omaa murresanakirjaa, vaan sen murretiedot löytyvät viron murteiden sanakirjasta. Tästä syystä viron ja eteläviron sanoilla on yhteiset murresanakirjalinkit, ne esitetään peräkkäin ja eteläviron sanoista mainitaan ensisijaisesti võron normikielen asu. Liivin murresanakirjan sijasta verkossa on normikielen sanakirja, joten liivin sanat esitetään sen asuissa ja liivin linkit johtavat sen sivuille. 

Muinaiskarjalan haaran inkeroinen ja muinaisvepsän haaran lyydi jäävät standardikielten kattamien murrealueiden ulkopuolelle, mutta niiden sanat on huomioitu EVEn yleistajuisten sana-artikkelien merkityksen ja levikin kuvauksissa.