Etymologiadata talk:imsm:särke-

Siirretty keskustelu sivulta Etymologiadata talk:imsm:särke-/th:

Kantasuomen verbin *särke- taustasta on viime aikoina esitetty uusia näkemyksiä UED-käsikirjoituksessa, joka löytyy Academia.edusta, mutta tämä ei muuta varhaiskantasuomen rekonstruktiota, joka on perinteisesti ollut *śärki- ~ *ćärki-. Martin Kümmel on vuonna 2009 ojenteessaan Verwandre des Indogermanischen? (löytyy myöskin Academia.edusta) rinnastanut *ćärki-sanueen indoeurooppalaiseen juureen *ḱerh₂- ‘murtaa’. Tästä on peräisin sanskritin śar(i)- 'murtaa' (i:n pitäisi olla yläindeksissä, siis seṭ-juuri eli vanhaa laryngaaliloppuista juurta jatkava tapaus kyseessä), lisäksi vastineita näkyisi olevan keltissä ja tokaarissa. Indoeurooppalaisesta sanueesta löytyy lisätietoja mm. seuraavista lähteistä: LIV: 327–328; EWAia II: 617–618.

Kümmel pitää tätä mahdollisena alkusukutapauksena, mutta itse olen taipuvainen olettamaan, että jos jotain tekemistä näille sanoilla on keskenään, niin kyseessä olisi pikemminkin lainautuminen, ja tällaista olen myös yhdessä esitelmässä alustavasti esittänyt. Ihan tarkkaa lähtömuotoa en nyt osaa heittää, aktiivin indikatiivin preesensmuoto arjassa olisi nasaali-infiksin sisältävä, ja sikäli varsin huono lainan lähtömuoto (siis vartalo *ćrnaH- tms.). Mietin siis, että uralin *ć ~ arjan *ć on tietysti lainasanoissa tunnettu vastaavuus, samoin uralin vokaali *ä voi selittyä arjan *a:sta (joskin vanhoissa lainoissa tai itämerensuomeen asti ulottuvissa ei hirveästi ä-tapauksia ole). *rk pitäisi selittää *rH:sta, mikä on foneettisesti toki aivan mahdollista, mutta vakuuttavia rinnakkaistapauksia ei erityisemmin ole.

Kyseessä ei siis ole mikään selvä etymologia, mutta koska nämä indoeurooppalaiset ja uralilaiset sanat on kuitenkin rinnastettu, on tämä ainakin keskustelun arvoinen tapaus. Tämä on tietysti myös sellainen perusverbi, jolle ei ole myöskään mitään pakottavaa tarvetta löytää lainaetymologiaa. --Sholopainen (keskustelu) 20. huhtikuuta 2020 kello 20.20 (EEST)

2. tavu *-kə- periaatteessa olisi katsottavissa vanhaksi inkoatiivis-frekventatiiviseksi johtimeksi (näin myös TESz), josta on vanhastaan tunnettu todisteita etenkin obinugrissa ja samojedissa; mielestäni harvakseltaan muuallakin. Tässä on tosin reilusti lisääkin selvitettävää. Marin *Särγe- (sibilantti ei selvä) viittaisikin asuun *särkä-, merkityskin on lähinnä 'avata, irrottaa' mikä ei välttämättä vaadi muiden sanojen kanssa yhteen kuulumista ensinkään. Obugrissa sana on harvoja *ć:n säilyttäviä tapauksia ja vokaaliedustus hantissa (Tremjugan e ~ länsihanti *ää) viittaa harvinaiseen *ɔ̈ɔ̈:hön. Unkarin sér- ei taas taida olla säännöllinen sen koommin sibilantista (odottaisi *ś- > sz-) kuin affrikaatastakaan (odottaisi *ć- > cs-).

UEW tuntee sitten lopuksi vielä mordvalais-permiläisen sanueen *särɜ- 'rikkoa, särkeä' (permin edustuksen nojalla luultavammin = *särä-). Ehkä itämerensuomen 'rikkoa' ja 'sattua' ovatkin kahta eri sanuetta, joista edellisessä oli *s-, jälkimmäisessä *ć-? Vai olisiko tässä uudempia lainasanoja samasta mainitsemastasi ieur. lähteestä? Iranissa atteastaatio on tosin hyvin heikkoa, vain avestassa ja nykypersiassa. --J. Pystynen (lähetä viesti) 10. kesäkuuta 2021 kello 17.55 (EEST)