Etymologiadata:imsm:këikku-
*këikku-
Vastineet:
mksm. *këikku- (P.K.)
SSA:n sana-artikkeli
keikka (Jusl 1745), keikko, keikku, keikas ’ylös- ja taaksepäin taipunut (esim. keikkanokka, -pää); kätkyen t. keinutuolin jalas; heiluva, kiikkuva / hoch und nach hinten gekrümmt; Kufe einer Wiege od. eines Schaukelstuhls; wackelnd, schaukelnd’, keikassa ’takakenossa’, keikata, keikota ’taipua, kääntyä ylöspäin, heilua’, keikahtaa, keikkua, keikuttaa, keikutella (Flor 1702), keikkatuoli ’keinutuoli’ (vrt. myös kuperkeikka)
~ ink keikkua | ka keikkapeä ’pää kenossa oleva ihminen’, keikku ’keikahdus’, keikkuo, keikuttoa | va keikab (prs. yks. 3. p.) ’keikkua’ (< sm) | vi kõik (g. kõigu) ’heiluminen, huojunta, järkyntä’, kõikuda ’heilua, häilyä, horjua jne.’, kõigutada ’heiluttaa, häilyttää, huiskuttaa jne.’.
~ ink keikkua | ka keikkapeä ’pää kenossa oleva ihminen’, keikku ’keikahdus’, keikkuo, keikuttoa | va keikab (prs. yks. 3. p.) ’keikkua’ (< sm) | vi kõik (g. kõigu) ’heiluminen, huojunta, järkyntä’, kõikuda ’heilua, häilyä, horjua jne.’, kõigutada ’heiluttaa, häilyttää, huiskuttaa jne.’.
On arveltu, että ainakin keikka merkityksessä ’ylös- ja taaksepäin taipunut’ olisi < sk, vrt. mn keikr ’taaksepäin taipunut (yläruumis)’, nn keik ’taive, mutka, kierous; nyrjähdys’ (ksk *kaika); sen sijaan keikkua ym. ’heilumista’ merk. sanat voisivat olla omaperäisiä. Toisaalta on myös keikka ’heiluva, kiikkuva’ selitetty sk lainaksi, vrt. mn skeika ’horjua, huojua, heiluttaa’ = ruots murt. skeka ’levittää jalkansa’, jne. On kuitenkin mahdollista, että keikka, keikkua ym. ims vastineineen ovat kokonaisuudessaan omap. deskr. sanoja, joita lähelle tulevat kiikku ja kiikkua.
Lähdekirjallisuus:
- Vendell 1895 PPOb 167 (sm keikka mahd. < sk, vrt. mn keikr)
- Lidén 1911–12 FUF 12 87 (sm keikka < ksk *kaika-; sm keikkua ja vi kõikuda ovat toista alkuperää)
- Karsten 1936 FmS 4 488–89 (sm keikka < ksk *kaika-, *keika-, vrt. mn keikr)
- SKES 1955 177 (sm ainakin ositt. mahd. < sk)
- EKET 1982 58 (vi kõikuda verbillä vastine myös ink ka)
- Nikkilä 1983 FUF 45 117–19 (sm keikka ’heiluva, kiikkuva’ < sk, vrt. mn skeika)
SSA:n jälkeen kannatetut etymologiat
<= germ./skand. *skaikō(ja)n (Schalin 2016: 247-249; Kallio 2018: 260)
Schalin, Johan (2016): Östskandinavisk utveckling av den urnordiska aidiftongen och palatalt r i ljuset av finska ljudsubstitutioner. – Daniel Andersson, Lars-Erik Edlund, Susanne Haugen & Asbjørg Westum (toim.), Studier i svensk språkhistoria 13: Historia och språkhistoria. Umeå. 241–262.
Kallio P. 2018: Ensitavun diftongit kantasuomessa. – Περὶ ὀρθότητος ἐτύμων. Uusiutuva uralilainen etymologia. Uralica Helsingiensia 11. Helsinki: SUS.